keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vanhoja kuvia menneisyydestä

Mä tossa vähän katselin vanhoja kuvia. Sieltä nistivuosilta.
Eka reaktio oli järkytys ja hirvee ahdistus.
Oonko toi minä?
Valitettavasti.
Kädet täynnä pistojälkiä, hyi hitto et ahdistaa.

Vaikka mä miten yritin peitellä omaa tilaani voimakkailla meikeillä, en onnistunut. Sillon kyl kuvittelin, ettei kukaan huomaa, mut eihän sitä voinut olla huomaamatta.
Tossakin kuvassa näkyy sekavuus ja epätoivo. Oliko narkkaaminen kivaa?
Ei ollut!

"Minkäs teet kun on pakko vetää piikkii?"
Aika toivotonta. Tässäkin ihan pöhinöissä ja essoissa, silti toivottomassa tilassa. Toi oli sitä aikaa kun oli pakko painaa mäntä pohjaan, vaikka samalla pelkäs ihan sikana et se piikki jää viimeiseksi. Puolen vuoden ajan sama jatkui. Kipeetä. Jokaisen piikin kohdalla rukoilin, että jäisin vielä henkiin.
Oli niin vahvaa kamaa. Valitettavasti eräs henkilö kuoli kyseisiin aineisiin.

 Ei hemmetti. Mitähän tästäkin sanoisi?

 Tosi hyvässä kunnossa olin joo. Noihin aikoihin vaaka näytti 39kg. Eikä sillä ollu väliä.

 Tosi "onnellinen" olotila. Joopa joo. Mua alkaa itkettää kun katson tätäkin kuvaa vanhasta Jennasta. Surettaa nähdä itsensä tossa kunnossa.

Sekavuus maximus. Onko järkee vai ei? Ei todellakaan.

 Alkaa vetää jo aika sanattomaksi. Nyt vasta jälkeenpäin huomaan miten huonossa kunnossa olin. Kävelevä kauhistus.

 Muistan hämärästi ton WC:n, joka oli lattiasta kattoon täynnä kaikenlaista Elvis krääsää. Pitihän sielläkin käydä ottaa vedot. Näin jälkeenpäin häpeän sitä. Ja kaikkea!

 Vaikka pukeuduin kauniisti, laittauduin kauniiksi, ei se rikkinäinen narkkaripersoona piiloon jäänyt. Sisäinen tuska oli valtava.

 Ja tuskaa tuottivat myös useat nyrkin iskut, jatkuva väkivalta. Lisää kamaa, lisää!

 Enää en kyl meikkais noin. Kerran kun kokeilin viime kesänä, niin huomasin ettei oo mun juttu enää. En kokenut itseäni enää itsekseni niissä meikeissä. Ja iloitsin siitä.

 Tässä näkyy jotain siitä vihasta mitä sisälläni kannoin. Onneksi sitä ei ole enää! Sain vihan tilalle rakkautta, ja riemuitsen siitä. Mutta tuo viha.. Miten valtavaa se olikaan! Ahdistaa ajatuskin siitä.

 En tiedä mitä tässä tapahtuu, en tiedä missä edes olen! Ei muistikuvaa.

Missähän mä tässäkin oon paikan päällä? Ei harmainta aavistusta. Enkä kyl haluu muistaakaan.

 Vanha Jenna eli pimeydessä. Synkeässä pimeydessä. Mutta nyt vaellan valkeudessa ja riemuitsen siitä, että Jeesus valaisi pimeyteni!

Näitä kuvia katsellessa mä tajusin entistä selkeämmin sen, mistä Jeesus Kristus on minut pelastanut.
 Epätoivon tilalle tuli Toivo, Kuolemanhalun tilalle tuli Elämänhalu, Vihan tilalle Rakkaus, Epäuskon tilalle tuli Usko, Sekavuuden tilalle Selvä ja selkeä elämänhallinta ja elämänlaatukin parani, kun Jumala johdatti asiat niin, että sain vihdoinkin oikean lääkityksen sairauteen ADHD. Sehän se oli suurin tekijä mun armottomaan narkkaamiseen. En olis itsekään sitä uskonut, et oikee lääkitys voi ratkaista asian, kunnes sitten sain sen lääkityksen ja alkoi asiat pikkuhiljaa muuttua parempaan.

 Ylistetty olkoon Herramme Jeesus Kristus ja Isä taivaassa!

torstai 11. tammikuuta 2018

Erikoinen näkymä

 Kävin tossa yhtenä päivänä oudolla planeetalla. Lähdin rukouskävelylle
 normaalisti ja Hengessä kuljin eteenpäin. Enpäs arvannut et tämmöiseen paikkaan päädyn. Olihan sitä valokuvattava kun näytti niin erikoiselta tuo outo maailma.

 Hämmästelin suuresti tätä ihmeellistä näkymää. Ja halusin jakaa sen rakkaiden lukijoiden kanssa. Joten valokuvasin tätä outoa planeettaa.

Siellä oli paljon neon valoja ja jotain mikä vaikutti ihan lumelta. Mut lumi ei ollu valkoista.

 Tykästyin tähän värikkääseen lumeen. Se piti ikuistaa. Aika hauska ilmiö. Valokuvat ovat kännykkäkameralla otettu, ei ole muokattu, kunhan vaan kuvasin puheelimella hämärässä.

Kovasti hämmästelin ja jäin ihmettelee tätä outoa näkymää. Sit mä menin googleen ja paikansin tämän planeetan sijainnin.
 Ja hämmästyin.

Tää planeetta on Maa. Ja paikannus ilmoitti vielä tarkemman sijainnin: Pieksämäki, paikallinen Sale kauppa tahiniemessä.

Hei! Mähän asun siinä lähellä!

maanantai 1. tammikuuta 2018

Verikoe ja loppuun palaminen

Viime aikoina oon ollut hyvin stressaantunut ja vähän tuskainen. Tässä viikon aikana on sit tainnut tulla eräänlainen loppuun palaminen.
 Monta päivää oon ollu niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti, niin et kehon jokainen lihaskin on kipee. Ja oon itkeskellyt aika ajoin ihan pienistäkin asioista. Koko ajan on hirvee sisäinen kiire. Sekunnitkin tuntuu menevän paljon nopeemmin kuin normaalisti ja se ahdistaa. Hätäinen olen vähän kaikesta. Et mitä tapahtuu, millon tapahtuu, vaikkei ole syytä ressata. Tuntuu, et on vaan pakko jaksaa, jaksaa jaksaa ihan kaikkee. Tuntuu ettei missään voi olla turvallisesti rauhassa. Jatkuva hälytys tila päällänsä. Ja vaikka nukun yöt, tuntuu kuin ei olis nukkunutkaan.
 Taidan olla aika finito.
 Pelkään kovasti retkahtamista. Inhoan koko pelkoa. Ajatus on vastenmielinen. Silti se vanha Jenna meinaa nousta pintaan aika ajoin.

Kun mä kävin marraskuussa verikokeissa, siitä kaikki taisi alkaa. Mulla epäiltiin sokeritautia, ja sit menin verikokeisiin pahaa aavistamatta.
 Verikokeen tulos oli hyvä, mut itse toimenpiteestä mulle tuli karmee trauma. Se hemmetin pistojälki oli ihan hirvee. Tuli ihan liattu olo. Kun mä otin sen laastarijutun pois, mä järkytyin ja itkien sanoin et "mä haluun sen pois, se on pakko saada pois, se on inhottava!"
 Suihkussakin mä säikähdin kun huomasin sen jäljen, et enkai mä oo retkahtanu. Järkytyin ja sit muistin verikokeissa käynnin. Mulle tuli voimakas häpeän tunne sen jäljen takia. Menneisyys palas mieleen.
 Mä aloin sitten tarkkailla sitä, et häviääkö se ollenkaan, oli niin liattu olo. Se inhotti mua niin paljon, et vieläkin tuskastun kun sitä ajattelen. Inhottaa menneisyys!
 Tuskaa lisäsi vielä se kun erehdyin siivoo vanhaa laukkua. Johan sieltä vuoren sisältä löytyi pari vanhaa paskaista neulaa! Hajosin siitäkin.
 Ton verikokeen jälkeen on vaan mennyt huonommin. Oon paljon herkempi.
 Yhes vaihees joulukuun puolella kerroin sit läheisille tosta verikoe traumasta, ja näytin sitä paikkaa, niin muut sanoi, ettei siinä mitään enää näy. Minä kyllä näin sen selvästi ja näen vieläkin! Inhottavaa. Kun kerroin siitä, vähän sen jälkeen musta alkoi tuntuu, et ihan kuin siihen olis vasta pistetty ja tunsin miten verikin mukamas valui.
 Menin aivan hysteeriseksi ja itkin. Mun mies joutu tulee rauhottelee mua ja katsottiin yhdessä sitä kohtaa. Ei siinä ollu kuin se pienenpieni (mulle suuri) inhottava arpi. Hirvee häpeä ja syyllisyys jostain verikokeesta! Eihän mun tarviis sellasta kokee. Silti.
 Sit viel oon vainoillut, ettei kukaan usko et kävin verikokeessa. Hirvee vainoilu siitäkin.
 Muutenki sen jälkeen mulla on tullu uniin toi hiton piikittäminen. Kaikki siihen liittyvät sanat särähtää ikävästi korvaan. Välillä kun on menny lääkettä ottaa, mieleen on tullu vanha ajatus: "Vedoille". Ne säikäyttää. Unien jälkeen on pitäny tarkistaa et eihän oo tullu piikitettyä. Helpotus ettei, mut ne unet ahdistaa viel päivälläkin. Ja noi ikävät vanhan Jennan ajatukset.. En voi sietää niitä!
 Noi vaan on lisännyt sitä tuskaa. Mua inhottaa niin jo tästä kirjoittaminenkin että on pakko lopettaa.
 En jaksa enkä kestä enää!